Miltä oma polku näyttää? Osa III
Edellisissä kirjoituksissa käsittelin Kari Enqvistiä ja oman polun johdonmukaista rakentamista. Päätän kolmiosaisen sarjan kertomalla omasta tähänastisesta polustani: miten olen päätynyt nuorten työllisyyden projektin vetäjäksi. Varoitan jo nyt, että tämä on pitkä kirjoitus. Voinette varmaankin kuvitella, etten osannut nimetä tätä tehtävää lapsuuteni haaveammatikseni – se olisi ollut astronautti – enkä missään vaiheessa haaveillut tästä. Ajauduin tähän työhön sattumalta, kuten niin moni muukin aikuinen omaan työhönsä.
Olen niitä ihmisiä, joilla ei ole vahvaa kutsumusta, ja olen aina ollut kiinnostunut vähän kaikesta. Siten minulla ei ole ollut mitään luonnollista ennalta määrättyä polkua, jota olisin turvallisesti edennyt. Olin aina hyvä ja näppärä koulussa; lukiossakin pärjäsin vähintään kohtuullisesti kaikessa fysiikkaa lukuun ottamatta. Minulla oli ja on yhä taipumus innostua monista asioista, joita näen ympärilläni, ja opiskelinkin kaikenlaista lukkari täynnä mutta vailla selkeää suuntaa. Kirjoitukset eivät menneet niin hyvin kuin olisi olettanut lukion perusteella. Se aika oli minulle vaikeaa henkilökohtaisesti, enkä todellakaan osannut opiskella itseohjautuvasti ja ilman auktoriteetteja. Sille en kuitenkaan voi enää mitään tässä kohtaa. Selvisin M:n papereilla ja pitkästä ruotsista kirjoitin E:n.
Kirjoitusten perusteella (!) hain opiskelemaan pohjoismaisia kieliä. En kuitenkaan ollut oppinut yhtään sen itseohjautuvammaksi opiskelijaksi kuukausien sisällä enkä päässyt. Keräsin opiskelumotivaatiota ja työelämäkokemusta siivoamalla välivuoden ajan. Välivuoden jälkeen hain yhteishaussa neljään eri ammattikorkeakoululinjaan. Päädyin hakemaan muun muassa TAMKiin, koska kaverinkin oli siellä opiskelemassa, sekä hoitoalalle, joka ei totta puhuen olisi kuuna päivänä sopinut minulle. Jätinkin hoitoalan pääsykokeet väliin ja pääsin neljänteen eli viimeiseen (!) vaihtoehtooni TAMKin Proakatemiaan, josta en tiennyt mitään. Vastaanotin opiskelupaikan, koska halusin takaisin kouluun.
Proakatemia-aika oli kovaa mutta opettavaista. Opin siellä ensisijaisesti paljon vuorovaikutus- ja tiimityötaitoja sekä tavoitteenasetantaa mutta myös projektinhallintaa projektimaisen opiskelutavan vuoksi. Siellä varmasti heräsi kipinä toimia projektipäällikkönä jonain päivänä – tuskin sitä ennen olin kuullut koko tittelistä tai toimenkuvasta mitään. Tein kouluaikoina paljon markkinointiin ja tapahtumajärjestämiseen suuntautuneita projekteja, koska luulin olevani kiinnostunut näistä aloista. Onneksi pääsin kokeilemaan molempia aloja kouluympäristössä ja ymmärtämään, etteivät omat paukkuni ja luonteeni riitä kumpaankaan päätoimisesti.
Meitä prepattiin paljon yrittäjyyteen ja verkostoitumiseen koulun aikana. Yrittäjyydestä kiinnostuin, koska viehätyin vapauden ja itsenäisyyden ajatuksesta. Itseohjautuvuus silti puuttui, enkä osannut järjestelmällisesti verkostoitua tulevaisuuttani ajatellen. Esimerkiksi oma opinnäytetyöni ei linkittynyt mihinkään yritykseen suoraan. En myöskään yhä tiennyt, mitä halusin ja valmistuin työttömäksi yrittäjyyden tradenomiksi.
Työttömänä tein kaksi oleellista virhettä. Ensiksikin tein klassiset: laskin hakemusten määrää enkä laatua. En osannut sanoittaa silloista osaamistani ja luukutin samaa suoraan sanottuna paskaa hakemustani lukuisista tuuteista. Tälläkin strategialla varmasti joku työllistyy, mutta minä en, enkä usko monien muidenkaan luukuttajien. Toiseksi en tiennyt, mitä halusin ja mihin voisin olla soveltuva. Tältä pohjalta hain työpaikkoihin, joihin minulla ei ollut riittävää kokemusta, kiinnostusta tai osaamista. Kolmanneksi hain liian isoihin tehtäviin liian isoilla palkkatoiveilla. Minulta puuttui ymmärrys siitä, että usein aloitetaan junior-tason paikoista ja -palkkatoiveista. Varsinkin silloin, jos ei ole sukulaisten tai oman verkostoitumisen synnyttämää vahvaa suosittelijuutta.
Olin vajaan puoli vuotta työttömänä. Toimin sen jälkeen ystäväni yrityksessä työharjoittelussa pienyrittäjille tarkoitetussa yhteisöllisessä työtilassa. Lisäksi tein paljon promootiokeikkoja, koska samainen ystäväni oli verkostoitunut maineikkaaseen yritykseen ja hän puhui minullekin työtehtävän. Itse en olisi osannut myydä omaa osaamistani tai rohjennut ehdottaa moista. Näissä tehtävissä opin paljon ihmisten kohtaamisesta, esiintymisestä ja asiakaspalvelusta. Ajatus yrittäjyydestä oli kuitenkin jäänyt kytemään ja samaan aikaan toisen hyvän ystäväni määräaikainen työsopimus oli päättymässä. Päätimme perustaa yhdessä kivijalkaliikkeen Tampereelle ja saimmekin innostuksellamme ideaamme hyvän rahoituksen.
Innostus muuttui konkurssiksi vuoden kuluttua aloittamisesta. Aloittaessamme liiketoiminnan emme tienneet riittävän hyvin, mihin ryhdyimme, eikä kassaan kertynyt riittävästi rahaa. Emme myyneet riittävästi, eikä eettisistä ja ekologisista vaateista oltu valmiita maksamaan vuonna 2011. Emme myöskään olleet kummankaan kutsumusalalla, joten luovutimme varmasti paljon helpommin kuin joku muu olisi. Minusta oli hienoa olla titteliltäni luova johtaja, mutta käytännössä en toiminut luovasti enkä johtanut.
Pakenin konkurssia ulkomaille matkaoppaaksi, koska olin jo jonkin aikaa miettinyt sitä uutena erikoisena urasiirtonani. Oli upea kokemus nähdä kaikkia niitä maita ja paikkoja, mutta samaan aikaan se oli vaativan asiakaspalvelun korkeakoulu ja kuluin työssä puolentoista vuoden jälkeen. Lisäksi kieltäydyin esimiespaikasta, vaikka minussa nähtiin potentiaalia tehtäviin. Rakastan matkailua itsessään mutta en matkailualan työtä. Jotkut vapaa-ajan kiinnostukset tulisi pitääkin sellaisina.
Palasin Suomeen ja olin valmis tekemään melkein mitä tahansa, jotten joutuisi työttömän statukselle uudestaan. Olin ehkä hieman kypsempi kirjoittamaan parempia hakemuksia, mutta luukutin silti aika moneen suuntaan vailla suurempaa strategiaa. Alle kuukauden luukutuksen jälkeen päädyin Soldemille. Olin hakenut myyntityötä, koska paras ystävänikin oli päätynyt työskentelemään yrityksessä aiemmin. Tulin tekemään puhelinmyyntiä b2b-toimeksiantoon. Halusin niin kovasti töihin, että olin valmis tekemään työtä alalla, joka ei todellakaan olisi ominaisinta minun persoonalleni ja vähiten oma kutsumukseni. Tiesin kuitenkin, että jostain oli aloitettava, vuokra oli maksettava, ja vähintään oppisin myyntiä samalla.
En kuuna päivänä ollut paras myyjä enkä nauttinut työstä, mutta pärjäsin keskitasoisesti, opin paljon myynnistä ja työympäristö oli hausta. Onneksi esimiespotentiaalini tunnistettiin jälleen ja tällä kertaa tartuin tilaisuuteen puolen vuoden myyntikokemuksen jälkeen. Ilman sitä olisimme varmaan todenneet yhteisymmärryksessä oman esimieheni kanssa, että on aika jatkaa jonnekin muualle. Toimin kaksi vuotta esimiestehtävissä. Näissä tehtävissä löysin ensimmäistä kertaa työn, joka voisi olla se seuraavan stepin työ eikä enää mikä tahansa työ. Lukuisten kokeilujen ja erehdysten kautta huomasin pitäväni ihmisten osaamisen luotsaamisesta.
Jäin tästä tehtävästä pitkälle hoitovapaalle, jonka aikana aloitin tradenomi yamk-opintoni. Tätä en toki vielä tiennyt hoitovapaani alussa. Tiesin vain, että todennäköisesti haluan olla pitkään kotona lapseni kanssa. Lapsemme ollessa alle puolivuotias mieheni aloitti omat emba-opintonsa. Seuratessani hänen toimivaa esimerkkiään eri paikkakunnalla olevan koulun, perhe-elämän ja työn yhdistämisestä hain yamk-opintoihin kahdelle eri linjalle: päätöksenteon ilmiöt ja tulevaisuuksien johtaminen. Molempien pääsykokeet olivat samana päivänä, joten oli tehtävä valinta. Molemmat kiinnostivat yhtä paljon, mutta ehkä luontainen kiinnostukseni ihmisten vuorovaikutukseen ja psykologiaan painoi sitten kuitenkin enemmän vaakakupissa. Johtamiseen liittyvä erikoistuminen olisi ollut enemmän ulkoa tulevia tavoitteita varten. Näin valitsin päätöksenteon ilmiöt linjaksi, jonka pääsykokeisiin menisin.
Jostain syystä tein kouluun pääsystä itselleni maailman tärkeimmän asian, ehkäpä halusin kovasti jotain omaa hoitovapaan oheen. Tutustuin ennakkomateriaaleihin ennenkuulumattomalla hartaudella lukien paria esitettä monta iltaa putkeen. Pääsykokeissa tuntui ensin, etten ymmärtäisi annettua tutkimusartikkelia ollenkaan – pääni oli lähinnä täynnä huonosti nukuttuja öitä ja vauvahurmaista empatiaa ja oksitosiinia. Kuitenkin valitsin olla välittämättä siitä ja lukea artikkelin niin monta kertaa kuin ehtisin annetun ajan puitteissa ja vastata kaiken, mitä olisin saanut artikkelista selville. Kysyttäessä opiskelumotivaatiosta sekä ryhmätehtävissä pärjäsin erinomaisesti. Jälkikäteen ajateltuna tämä johtui ainakin sekä kovasta halustani päästä kouluun sekä myynnissä ja vaativissa asiakaspalvelutilanteissa opituista vuorovaikutus- ja myyntitaidoistani. Osasin halutessani olla tarvittavan assertiivinen.
Sain täydet pisteet hausta ja otin koulupaikan vastaan riemulla. Lisäksi hoidin huolella ja hyvillä arvosanoilla kaikki kurssini, koska olin vihdoin löytänyt oman juttuni. Kaikille muille olin varmaan ärsyttävä hikke, mutta nautin jokaisesta koulupäivästä. Eikä kyse ollut siitä, että olisin osannut kaiken etukäteen. Päinvastoin, esimerkiksi tutkimusmenetelmiä olen opiskellut varmasti sata tuntia ennen edes pientä ymmärrystä aiheesta. Minulla vain oli erittäin kova halu päästä aiheessa eteenpäin. Opiskeluaineeni kautta löysin monta nykyään merkittävää asiaa. Aloitin sivutoimisen toiminnan päätöksenteon konsulttina, koska olin hoitanut työni hyvin ja verkostoiduin oikeisiin ihmisiin. Sain myös kimmokkeen toimia tutkimustehtävissä jatkossakin ja alkaa työstää myöhemmin väitöskirjaa, koska graduni tekeminen löysi sisäisen tutkijani ja olen hyvä substanssini tutkimisessa.
Opiskelujeni loppuvaiheessa palasin töihin. En jatkanut esimiestehtävissä, vaan aloimme suunnitella ”jotain nuorten työllistämiseen liittyvää”. Vaikka meillä Soldemilla ei silloin ollut selkeää suuntaa, mitä se olisi, sain kuitenkin ison vapauden ja vastuun alkaa työstää aihetta. Ajan saatossa syntyi Talentchain ja loppu onkin historiaa. Uskon vahvasti, että koko monipuolinen historiani ja innokkuus kouluttautua eteenpäin mahdollistivat näinkin ison uraloikan suoraan hoitovapaan päätyttyä. Olin sopeutunut vaihtamaan työtehtäviä aika lennosta. Minuun myös luotettiin työpaikallani, ja olin aiemmin antanut hyviä näyttöjä sekä osaamisestani että potentiaalistani.
Sen sanon suoraan, ettei tämä projektipäällikkyys tule olemaan uratyöni eikä kutsumukseni vaan erinomainen välistepin työ kohti seuraavia seikkailuja. Olen kuitenkin nauttinut jokaisesta päivästä tässä tehtävässä, nautin jatkossakin, ja tiedän tämän olevan tärkeä tulevaisuuttani ajatellen. Lisäksi olen erittäin kiitollinen saamastani mahdollisuudestani ja hoidan homman hyvin, jotta jonain päivänä se palkitsisi jälleen itsensä. Oman työnsä voi hoitaa hyvin, vaikkei se olisikaan loppuelämän työ vaan askelma kohti seuraavaa.
Onnittelut, olet selvinnyt tekstin loppuun. Voit lisätä sen CV:hesi luvallani. Jos omalla tarinallani on antaa yhdellekin pallo hukassa olevalle jotain innostusta ja vähintäänkin toivoa, luulen että tämä kirjoitus on silloin tehnyt tehtävänsä. Kokeile sitkeästi eri juttuja. Sieltä se oma polkukin löytyy. Kuten myös lukea saattoi, toimin monissa tilanteissa sen perusteella, miten kaverini oli edellä tehnyt. Sekin osoittautui ehkä ihan toimivaksi tavaksi edetä. En ainakaan tiedä paremmasta. Joskus sitä jää arvottamaan aiempia päätöksiään sen perusteella, tekikö silloisessa tilanteessa oikean päätöksen. Sitä me emme voi onneksi tietää. Voimme vain jatkaa eteenpäin.
Laura Vainio
Talentchain-projektipäällikkö
040 129 2011 / laura.vainio@talentchain.fi